Luomisen tuska on hieno ja kauhea tunne. Sitä voi tuntea kirjoittaessaan, piirtäessään, maalatessaan, töherrellessään jotain sanoituksia vihkoseen tai jopa valokuvatessaan. Se kertoo, että olet onnistumassa, työ on kesken - tai että mitään ei synny ja kaikki menee päin petäjää. Tuomas Holopaisen kappaleen nimen mukaisesti kaikki luova työ on kärsimyksen - tai nautinnon - tummaa leikkiä.
Olen viime aikoina piirtänyt ja maalaillut ihan kiitettävästi, mutta valokuvaukselle ei ole aikaa, kun koulun jälkeen on jo aivan pimeää. Kirjoittamistakin olen harrastanut nanowrimo-haasteen avulla, sain tehtyä, köh köh, 46,7 prosenttia 20 000 sanan tavoitteesta vajaassa kolmessa viikossa, joiden aikana kirjoitin. Tekstiä Irisha Reeven/Morrisonin seikkailuista syntyi nelisenkymmentä sivua. Laadusta emme puhu tässä tapauksessa... Kirjoittaminen on oikein hauskaa, kun tavaraa tulee, mutta silloin, kun joutuu pohtimaan hiukan jatkoa, olo on tuskaisa. Helpointa on tehdä dialogia ja kuvailla paikkoja ja ihmisiä, tapahtumien eteenpäin kuljettaminen järkevästi sen sijaan tuottaa ongelmia.
Kynä tai pensseli kädessä alkuun pääseminen on suurin vaikeus, samoin kuin pattitilanteesta ulos luoviminen. Jos homma lähtee hyvin käyntiin, on ilo jatkaa nopeastikin. Haikeinta silloin on lopettaminen. Värien sekoittaminen on myös yksi ilkeimmistä vaiheista: epämääräistä p#skanruskeaa tulee vahingossa vähän väliä, mutta jos sitä tieten tahtoen yrittää sekoitella, tulos on varmasti huono. Siksi yritänkin vältellä sitä. [tiedetään, olen laiska, mutta ihan #piip# sama sille]
Joka tapauksessa luominen on elinehto, vaikka se välillä tuntuukin repivän sisuskalut pellolle. Aion jatkaa sitkeästi kuin se kuuluisa mummo lumessa ja laajentaa reviiriäni vielä laajemmalle kuvataiteessa ja ehkä biisinteossa. Olisi niin siistiä luoda jotain omaa siinäkin...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti