Pieces of my heart

Minä en saa ikinä kyllikseni taiteesta, voin vaahdota siitä vaikka tuntikaupalla. Juuri tänään minua ketuttaa se, että vapauksiani rajoitetaan ja toisaalta, valinnanvaraa on liikaa. Eilen mie istuin soittamassa auvoisesti kitaraa - kello oli yli kymmenen illalla, varpaissa lämpimät villasukat ja opettelun alla The Doorsin "Love Street". Sitten S tuli valittamaan, että tähän aikaan illasta ei_saa soittaa kitaraa, varsinkaan niin kertakaikkisen kelvottomasti kuin minä, ja mikä pahinta, kauheinta bändiä minkä S tietää. Urputin vastaan noin kymmenen minuuttia, kunnes alistuin kohtalooni ja vein isän vanhan, kuhmuisen Landolan takaisin vanhempien makuuhuoneeseen.
Vaikka mie olen oikeastikin huono kitaristi, ei tuota hauskaa aktiviteettia saisi kieltää. Ei kai pieni rämistely tai epävireinen F#m ketään kovin pahasti häiritse? S kyllä pyysi anteeksi tänään, mutta olen silti edelleenkin hieman kärmeissäni.

Tänään oli siivouspäivä, joten en kerennyt aiheuttaa toisille kovin paljoa taiteellista harmia. Heti, kun sain imuroinnin ja pölyjen pyyhinnän suoritettua, livistin valokuvaamaan laskevan valon (aurinko on kadoksissa nyt) leikkiä. Hiihdin parimetrisillä mettäsuksilla kaksisataa metriä naapurin rantaan ja näpsin laajakuvalla ja pitkällä valotuksella kohtalaisen hienoja talvikuvia. Mystisyyttä ja usvaa kuviin tuli tahallisesti linssin eteen hönkimästäni hengityshuurusta. Peukalo meni ihan tunnottomaksi, ja parikymmentä minuuttia raplattuani luikin takaisin kotiin, jossa odotti puolen etupihan lumityöt. Peukaloon palasi tunto pistellen ja polttaen.

Puskiessani umpisen läpi suurta retkeäni ehdin miettiä, mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Mitään harmaata konttorihiirulaista minusta ei kuuna kullan valkeana tule. Eikä opettajaa. Eikä lääkäriä (ajattelen katsos potilaitakin...). Jotain luovaa, sen tiedän jo. Olen keskinkertainen useissa asioissa (piirtäminen/maalaaminen, valokuvaus, laulaminen/muu musiikki, kovat käsityöt, kirjoittaminenkin jopa jossain määrin...) ja ne kaikki kiehtovat minua. Erityisesti piirtäminen ja esiintyminen musiikin parissa saavat minut suorastaan liekkeihin. Mikään ei voita onnistuneen keikan jälkeistä tunnetta, ja on niin upeaa nähdä oma maalaus toisten seinällä! Pelkästään kauniiden taideteosten katseleminen tai hienon musan kuunteleminen voi laukaista poltteen tehdä jotain itsekin. Ensi vuodeksi täytyy tehdä uudenvuodenlupaus omien biisien tekemisestä, vaikka ne olisivat millaista p*skaa tahansa, sillä minulla on jokunen sana sanottavana maailmalle, tai edes joillekin ihmisille, ja biisi on täydellinen tapa vaikuttaa ihan ruohonjuuritasollakin.
Oman rajoituksen tulevaisuudelle tekee myös se, että olen menettänyt pikku palasia sydämestäni moneen paikkaan - tänne, Norjaan, V:lle, jokaiselle luettelemistani taiteenlajeista. Kukaan, joka ei ole maannut hangessa keskellä jänkää -25C:n lämpötilassa sukset kohti taivasta, ei voi millään tapaa käsittää, millaista on olla sidottuna siihen paikkaan. Ihminen, joka ei kastellut puseroaan läpimäräksi hiestään hillassa ja uinut sen jälkeen alasti järvessä ja kuivannut itsensä loppukesän auringossa, ei voi ymmärtää, millaista on elää luonnon osasena, edes tuon pienen hetken. Noita palasia en aio lähteä hakemaan takaisin, minä en voi. Jos aika olisi eri, eläisin tyytyväisenä kalastajana täällä ja maalaisin kulkijoille silloin tällöin postikortteja.
Maailma vie minut todennäköisesti joksikin aikaa muualle, sen veto on niin suuri ja mahdollisuudet rajattomat. Opiskella pitäisi, tutustua kaupunkejen ihmeisiin, kiertää kuin kulkuri paikasta toiseen, käydä Amerikassa tutkimassa Yellowstonea ja intiaanikulttuure(jen rippeitä)ja, matkustaa junalla Siperian halki ja pelastaa maailma ja kirjoittaa lauluja ja maalata maailma paremmaksi. Toivottavasti palaan silti kotiin, pääsen kulkemaan Ahmajängällä ja välttämään sen silmäkkeen, missä kastelin yhdeksänvuotiaana kumisaappaani ja kaikki sukkani ja tarvoin loppupäivän mutaisella, suonhajuisella ja kostealla jalalla.

Yksi sydämenpala on V:llä, joka pian ilmaantuu tänne. Minulla on aika hämmentynyt olo varmasti silloin kun me tavataan pitkästä aikaa. Haluaisin suudella häntä ja kertoa kaikki salaisuudet (ei niitä kyllä oikeastaan ole:-D) ja iloita paremmiksi muuttuneista päivistä, mutta en tiedä osataanko me tehdä niin. V, kaipaan sinua ihan kauheasti!

Taiteilla olevat sydämenpalat voivat ihan hyvin, kunpa minun kitaraopintoni vain edistyisivät hiukan paremmin. En ole luonnostani kovin näppärä, minun sormeni ovat sellaiset paksut ja hyvin lyhyet makkarat, jotka tekevät hitaasti hyvää jälkeä. Se ei oikein sovi soittohommiin. Laulu puolestaan sujuu aika hyvin, kuulin viimeisemmän keikan jälkeen palautetta, että "sinun biisi (laina: Knockin' on heaven's door) sopi tosi hyvin" ja "The Slap on ihana, haluaisin ostaa teidän levyn" (jaa, milloinkohan sekin muka on ilmestynyt, ois hauska tietää:D). S puolestaan sanoi, että minulla on persoonallinen ääni, matala, syvältä kumpuava ja sukupuoleltaan neutraali. Se on ihan hyvältä kuulostava arvio, kun edellinen oli "älä laula sillee nenäapinaäänellä". S on ihana, aivan oikeasti<3! Parempaa siskoa ei olekaan.

Lopuksi, tämän rönsyilevän ja pitkällisen "vilosohveerauksen" jälkeen teitä varmaan kiinnostaa, mistä keksin jauhaa sydämenpalasista. Latasin Janis Joplinin ihanan biisin "Take another piece of my heart" eilen ja olen kuunnellut sen useasti. Ei voi muuta sanoa kuin VAU! naisen äänelle. Mistä saisinkaan lisää musiikkia siltä? Biisi oli hyvä kehys näille minun teemoille.

Tsaukki nyt vaan, Elle