Pykäsin tänään yhden kauniin joululahjan. Tein sen tuikkukynttilän foliosta ja mettonhöyhenistä sekä tinalangasta. Pakkasin syntyneet korvikset marmeladirasiaan ja rasian käytettyyn lahjapaperiin. Tadaa, kierrätyslahjani oli valmis, toivottavasti saaja ilahtuu.

Muita lahjoja minulla ei olekaan sitten valmiina, paitsi ehkä yksi, sekin käsityötä. Todennäköisesti tulen valmistamaan vielä yhden lahjan omin käsin ja ostan sitten S:lle ja E:lle jotain. S onkin esittänyt toiveen jostain vihreästä ja elävästä (lue: kasvista) ja E saanee minulta jonkun pienoismallin, kirjan tai cd:n. Vaikka uhosinkin aikaisemmin täällä, että lahjat ovat turhia, niin olen päätynyt väkertelemään niitä kuitenkin. Onneksi kierrätyskorvikset tai viherkasvi eivät edistä maapallon lämpenemistä, joten voin olla hyvillä mielin.

Huomenna mennään Ivaloon, porkkanalaatikko, lanttulaatikko, pari lahjaa ja hyasintti ovat vielä ostamatta. Kirpparillekin aion keretä sillä aikaa, ehkäpä löydän sieltä jotain räikeää itselleni. Kaupoissa kierteleminen on ahdistavaa, mutta jos tekee kirpparilta hyvän löydön, niin sen arvoista. Nyt lähden metsästämään jotain kirkkaanvärisiä, pieniä korkokenkiä, kun perjantain keikalla huomasin, että osaan kuin osaankin kävellä pikku koroilla. Saa silti nähdä, mitä muuta Ivalon lelukaupan alakerrassa olevalta kellarikirpparilta löytyy:-D

Ivalossa on vielä toinenkin kiintoisa kauppa, nimittäin Hissun vaatekauppa. Se on aivan tavallinen vaateliike - tosin lähes kaikki vaatteet siellä ovat suoraan pakasta vedettyjä seitkytluvulta tai jopa aikaisemmilta ajoilta. Minun kaltaiseni hippi käy mielellään näpläämässä retrovaatteita ja jututtamassa vanhaa myyjää. En ole toistaiseksi ostanut sieltä mitään.

Kuittaus, Elle

Pieces of my heart

Minä en saa ikinä kyllikseni taiteesta, voin vaahdota siitä vaikka tuntikaupalla. Juuri tänään minua ketuttaa se, että vapauksiani rajoitetaan ja toisaalta, valinnanvaraa on liikaa. Eilen mie istuin soittamassa auvoisesti kitaraa - kello oli yli kymmenen illalla, varpaissa lämpimät villasukat ja opettelun alla The Doorsin "Love Street". Sitten S tuli valittamaan, että tähän aikaan illasta ei_saa soittaa kitaraa, varsinkaan niin kertakaikkisen kelvottomasti kuin minä, ja mikä pahinta, kauheinta bändiä minkä S tietää. Urputin vastaan noin kymmenen minuuttia, kunnes alistuin kohtalooni ja vein isän vanhan, kuhmuisen Landolan takaisin vanhempien makuuhuoneeseen.
Vaikka mie olen oikeastikin huono kitaristi, ei tuota hauskaa aktiviteettia saisi kieltää. Ei kai pieni rämistely tai epävireinen F#m ketään kovin pahasti häiritse? S kyllä pyysi anteeksi tänään, mutta olen silti edelleenkin hieman kärmeissäni.

Tänään oli siivouspäivä, joten en kerennyt aiheuttaa toisille kovin paljoa taiteellista harmia. Heti, kun sain imuroinnin ja pölyjen pyyhinnän suoritettua, livistin valokuvaamaan laskevan valon (aurinko on kadoksissa nyt) leikkiä. Hiihdin parimetrisillä mettäsuksilla kaksisataa metriä naapurin rantaan ja näpsin laajakuvalla ja pitkällä valotuksella kohtalaisen hienoja talvikuvia. Mystisyyttä ja usvaa kuviin tuli tahallisesti linssin eteen hönkimästäni hengityshuurusta. Peukalo meni ihan tunnottomaksi, ja parikymmentä minuuttia raplattuani luikin takaisin kotiin, jossa odotti puolen etupihan lumityöt. Peukaloon palasi tunto pistellen ja polttaen.

Puskiessani umpisen läpi suurta retkeäni ehdin miettiä, mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Mitään harmaata konttorihiirulaista minusta ei kuuna kullan valkeana tule. Eikä opettajaa. Eikä lääkäriä (ajattelen katsos potilaitakin...). Jotain luovaa, sen tiedän jo. Olen keskinkertainen useissa asioissa (piirtäminen/maalaaminen, valokuvaus, laulaminen/muu musiikki, kovat käsityöt, kirjoittaminenkin jopa jossain määrin...) ja ne kaikki kiehtovat minua. Erityisesti piirtäminen ja esiintyminen musiikin parissa saavat minut suorastaan liekkeihin. Mikään ei voita onnistuneen keikan jälkeistä tunnetta, ja on niin upeaa nähdä oma maalaus toisten seinällä! Pelkästään kauniiden taideteosten katseleminen tai hienon musan kuunteleminen voi laukaista poltteen tehdä jotain itsekin. Ensi vuodeksi täytyy tehdä uudenvuodenlupaus omien biisien tekemisestä, vaikka ne olisivat millaista p*skaa tahansa, sillä minulla on jokunen sana sanottavana maailmalle, tai edes joillekin ihmisille, ja biisi on täydellinen tapa vaikuttaa ihan ruohonjuuritasollakin.
Oman rajoituksen tulevaisuudelle tekee myös se, että olen menettänyt pikku palasia sydämestäni moneen paikkaan - tänne, Norjaan, V:lle, jokaiselle luettelemistani taiteenlajeista. Kukaan, joka ei ole maannut hangessa keskellä jänkää -25C:n lämpötilassa sukset kohti taivasta, ei voi millään tapaa käsittää, millaista on olla sidottuna siihen paikkaan. Ihminen, joka ei kastellut puseroaan läpimäräksi hiestään hillassa ja uinut sen jälkeen alasti järvessä ja kuivannut itsensä loppukesän auringossa, ei voi ymmärtää, millaista on elää luonnon osasena, edes tuon pienen hetken. Noita palasia en aio lähteä hakemaan takaisin, minä en voi. Jos aika olisi eri, eläisin tyytyväisenä kalastajana täällä ja maalaisin kulkijoille silloin tällöin postikortteja.
Maailma vie minut todennäköisesti joksikin aikaa muualle, sen veto on niin suuri ja mahdollisuudet rajattomat. Opiskella pitäisi, tutustua kaupunkejen ihmeisiin, kiertää kuin kulkuri paikasta toiseen, käydä Amerikassa tutkimassa Yellowstonea ja intiaanikulttuure(jen rippeitä)ja, matkustaa junalla Siperian halki ja pelastaa maailma ja kirjoittaa lauluja ja maalata maailma paremmaksi. Toivottavasti palaan silti kotiin, pääsen kulkemaan Ahmajängällä ja välttämään sen silmäkkeen, missä kastelin yhdeksänvuotiaana kumisaappaani ja kaikki sukkani ja tarvoin loppupäivän mutaisella, suonhajuisella ja kostealla jalalla.

Yksi sydämenpala on V:llä, joka pian ilmaantuu tänne. Minulla on aika hämmentynyt olo varmasti silloin kun me tavataan pitkästä aikaa. Haluaisin suudella häntä ja kertoa kaikki salaisuudet (ei niitä kyllä oikeastaan ole:-D) ja iloita paremmiksi muuttuneista päivistä, mutta en tiedä osataanko me tehdä niin. V, kaipaan sinua ihan kauheasti!

Taiteilla olevat sydämenpalat voivat ihan hyvin, kunpa minun kitaraopintoni vain edistyisivät hiukan paremmin. En ole luonnostani kovin näppärä, minun sormeni ovat sellaiset paksut ja hyvin lyhyet makkarat, jotka tekevät hitaasti hyvää jälkeä. Se ei oikein sovi soittohommiin. Laulu puolestaan sujuu aika hyvin, kuulin viimeisemmän keikan jälkeen palautetta, että "sinun biisi (laina: Knockin' on heaven's door) sopi tosi hyvin" ja "The Slap on ihana, haluaisin ostaa teidän levyn" (jaa, milloinkohan sekin muka on ilmestynyt, ois hauska tietää:D). S puolestaan sanoi, että minulla on persoonallinen ääni, matala, syvältä kumpuava ja sukupuoleltaan neutraali. Se on ihan hyvältä kuulostava arvio, kun edellinen oli "älä laula sillee nenäapinaäänellä". S on ihana, aivan oikeasti<3! Parempaa siskoa ei olekaan.

Lopuksi, tämän rönsyilevän ja pitkällisen "vilosohveerauksen" jälkeen teitä varmaan kiinnostaa, mistä keksin jauhaa sydämenpalasista. Latasin Janis Joplinin ihanan biisin "Take another piece of my heart" eilen ja olen kuunnellut sen useasti. Ei voi muuta sanoa kuin VAU! naisen äänelle. Mistä saisinkaan lisää musiikkia siltä? Biisi oli hyvä kehys näille minun teemoille.

Tsaukki nyt vaan, Elle

The Slap live and alive!!!

Olen juuri alkamassa toeta koko viikonlopun kestäneestä Kolarin-mutkasta. Reissu oli huikea, kamala ja upea ja ihana! The Slap veti pienen kuuden biisin keikan lauantai-iltana, ja yleisö meni ihan sekaisin - niin kuin mekin. Palataan silti ajassa taaksepäin perjantai-iltapäivään.
Koulussa oli ikävä uintipäivä. Minä lintsasin uinnista, olikin aika kamala olo. Kolmen maissa menimme linja-autoon, jonne lastattiin meidän lukuisat pakaasit ja kapsäkit. Matka sujui rattoisasti kitaraa soitellen (uu jee löysin kirjastosta Doorsin nuottikirjan!!) möykäten, karkkia ja kahvia nauttien ja muiden paikkakuntien nuorten kanssa jutellen. Suunnilleen puoli yhdeksältä saavuimme perille Kolariin. Oli h**vetin kylmä, ja silti piti perustaa kynttiläkulkue ja heilua ympäri kylää. Eräs henkilö yritti tehdä minusta kovemman hipin myrkyttämällä minua pahanhajuisilla suitsukkeilla. Se haju tarttui sitkeästi ja päätä huimasi. (huom. ne on ihan laillisia, niitä käytetään mm. ortodoksi?kirkoissa)...

enemmän myöhemmin, tää on jatkokertomus:D

"Merry" Christmas, everyone!

Joulu on uhkaavasti tulossa kiihtyvää tahtia!
Hyi olkoon, sanon minä. Jouluna saa tietenkin syödä tähtitorttuja, pipareita ja kinkkua, mutta sisäisenä (ja ehkä ulkoisenakin?) hippinä minua kauhistuttaa luonnonvarojen tuhlauksen tolkuton määrä tänä "ystävyyden, rauhan ja hiljentymisen" aikana. Täytyy tehdä valtavat määrät jouluruokia ja kaapia puolet pihan variksille, kun ähky tapaninpäivänä iskee, hankkia lahjoja muille vain tavan vuoksi ja askarrella kortti sillekin ärsyttävälle mummelille, jota kerran viidessä vuodessa tavataan. Puhumatta tietenkään pikkujouluihin hankituista uusista vaatteista, joulukoristeiden hamstraamisesta, lahjojen megaroskittavasta pakkaamisesta ja tanskalaisesta, lumimieshiilijalanjäljen omaavasta kinkusta.
Olisi ihailtavaa ja hienoa osata viettää kaikkia näitä perisyntejä välttelevä erilainen joulu, mutta tavat istuvat tiukassa. Joulukinkku on aivan ihanan makuista...mutta sikaloista napsitut shokkikuvat eivät ylennä joulumieltä. Jos sellaisen hassun tofumöykky"kinkun" päälle sivelisi reilusti sinappia, ei kai se olisi yhtään erilaista, loppujen lopuksi. Pitäisi vain rikkoa kerrankin kaava ja valittaa vanhemmille asiasta. Veikkaanpa, ettei ehdotus saisi kamalasti kannatusta. Turhien lahjojen antamisen voisi korvata vaikkapa tekemällä jotain tosi erikoista ja hauskaa, mihin ei muuten jaksaisi koskaan ruveta, tai yllättämällä lahjansaajan jollain ihanalla, työläällä makealla herkulla, kuten omatekoisilla karkeilla. Jos olisin oikeasti taitava maalari, ilahduttaisi kaikki omia kultiani henkeäsalpaavan upeilla maalauksilla, jotka eivät viillä maapalloon kuin paperiarkin ja parin maalipisaran kokoisen loven. Kute näkyy, ideoita kyllä riittää, mutta...nääh, en saa aikaiseksi, kun pelkään loukkaavani jotain perinnejoulusta kynsin hampain kiinni pitävää tuollaisilla ehdotuksilla tai lahjoilla. Tänä jouluna on kuitenkin yritettävä edes yhtä noista!

Toinen ikävä puoli joulussa on sen perusta, eli uskonnollisuus. En vain jaksa uskoa kaukaa muualta tuotuihin satuihin Jeesus-lapsen ihmeellisestä syntymästä, joten tuntuu valheelliselta veisata partiossa joululauluja Jumalan kirkkaudesta. Olisi paljon hauskempaa mennä alkuperäiskaavalla: nulpata (ylitiheästä) hirvikannasta yksi elukka pois, paistaa mehevät paistit koko kylälle (jäisi vielä varastoonkin) ja käydä uhraamassa luut lähimmälle metsänjumalalle tai jollekin meidän kalaseidoista. Sitten voisikin siirtyä pienien tai ajatuksellisten lahjojen vaihtoon ja perheen kanssa olemiseen. Siinä olisi hieno joulu tai mikä lie kaamosjuhla. Siitä ei tarvitsisi toitottaa kahta kuukautta etukäteen, eikä yhdenkään sian elämä päättyisi meidän jouluilomme takia toisten kinkkukandidaattien sorkkien alle.

Ja vielä! Koska nämä "minun kullat", ainakin kaksi heistä, ruukaavat käydä lukemassa blogiani, joten en voi paljastaa täällä vaihtoehtoisia lahjojani tälle vuodelle, ettei yllätys menisi piloille. Sen lupaan kuitenkin täällä, että S-tonttu saa lahjaksi aamuäkäilyjeni budjettileikkauksen (eli lupaan olla hänelle kiltimpi:-D) ja pari palasta enemmän seuraavasta suklaalevystä, jonka tulen ostamaan, ja V-tonttu saa (tosin hieman myöhässä, toim. huom.:-D) paljon pusuja ja haleja ja vihdoinkin yhteisiä hetkiä!

Päätän nyt tähän sangen omaperäisen aihevalinnan moraalisaarnani. Siinä joulumieltä kerrakseen, meikä menee nyt nalkuttamaan siskolle paremman ja vähemmän virtaa syövän tietokoneen vapauttamisesta.

Dark passion play

Luomisen tuska on hieno ja kauhea tunne. Sitä voi tuntea kirjoittaessaan, piirtäessään, maalatessaan, töherrellessään jotain sanoituksia vihkoseen tai jopa valokuvatessaan. Se kertoo, että olet onnistumassa, työ on kesken - tai että mitään ei synny ja kaikki menee päin petäjää. Tuomas Holopaisen kappaleen nimen mukaisesti kaikki luova työ on kärsimyksen - tai nautinnon - tummaa leikkiä.
Olen viime aikoina piirtänyt ja maalaillut ihan kiitettävästi, mutta valokuvaukselle ei ole aikaa, kun koulun jälkeen on jo aivan pimeää. Kirjoittamistakin olen harrastanut nanowrimo-haasteen avulla, sain tehtyä, köh köh, 46,7 prosenttia 20 000 sanan tavoitteesta vajaassa kolmessa viikossa, joiden aikana kirjoitin. Tekstiä Irisha Reeven/Morrisonin seikkailuista syntyi nelisenkymmentä sivua. Laadusta emme puhu tässä tapauksessa... Kirjoittaminen on oikein hauskaa, kun tavaraa tulee, mutta silloin, kun joutuu pohtimaan hiukan jatkoa, olo on tuskaisa. Helpointa on tehdä dialogia ja kuvailla paikkoja ja ihmisiä, tapahtumien eteenpäin kuljettaminen järkevästi sen sijaan tuottaa ongelmia.
Kynä tai pensseli kädessä alkuun pääseminen on suurin vaikeus, samoin kuin pattitilanteesta ulos luoviminen. Jos homma lähtee hyvin käyntiin, on ilo jatkaa nopeastikin. Haikeinta silloin on lopettaminen. Värien sekoittaminen on myös yksi ilkeimmistä vaiheista: epämääräistä p#skanruskeaa tulee vahingossa vähän väliä, mutta jos sitä tieten tahtoen yrittää sekoitella, tulos on varmasti huono. Siksi yritänkin vältellä sitä. [tiedetään, olen laiska, mutta ihan #piip# sama sille]

Joka tapauksessa luominen on elinehto, vaikka se välillä tuntuukin repivän sisuskalut pellolle. Aion jatkaa sitkeästi kuin se kuuluisa mummo lumessa ja laajentaa reviiriäni vielä laajemmalle kuvataiteessa ja ehkä biisinteossa. Olisi niin siistiä luoda jotain omaa siinäkin...

Rock n' roll music and potato press

Elämän pieniä iloja on onneksi olemassa, ja kun surullisia asioita on paljon, päätän nyt listata tänne kolme mukavinta pikkujuttua.

Kahvin juominen on kauhean hauskaa. Varsinkin nyt, kun ei ole kahvikupillista nenän alla tuoksumassa, ajatus sellaisesta houkuttee kovasti. Kahvi on täydellinen juoma: se on kuumaa ja avaa siten tukkoisen kurkun, tuoksuu ihanalle, on epäterveellistä, ei syövytä silti hampaita, se aiheuttaa riippuvuutta, maistuu hyvälle, voi aina valittaa jos oikeanlainen kahvimaito on lopussa, koulussa ei saa juoda kahvia ja niin edelleen. Kahvi ja minä olemme kuin luodut toisillemme, ainoa vain, että kahvin viljeleminen tuhoaa sademetsiä. Pitänee varmaan alkaa ostaa ekokahvia maailmankaupasta, tulee vielä hyvä mielikin, kun ei aiheuta niin mahdottomasti dämitsiä kauniille maapallollemme.

Toinen aivan hirveän hauska asia on bändin kanssa soittaminen. Huomenna on taas harkat, me alamme harjoitella ainakin yhtä uutta biisiä. Jee jee! Toivottavasti tällä kertaa emme särje yhtään rytmipäärynää tai muutakaan arvokasta instrumenttia, niin kuin maanantaina kävi. Vaikka hinku olla rock-uskottava olisikin kova, meidän on pakko pysyä väleissä musiikinopettajan kanssa, että saamme vast'edeskin harjoitella koululla. Ja joulukuussa, kun on yöreissuksi venyvä keikka, ei majapaikan huoneen ikkunasta parane heittää edes sitä rytmipäärynää, vaikka se olisikin kieltämättä suuri ja hurja ja mainetta tuottava teko. Köh köh.

Koulussa häirikiöiminen on kolmas hauska juttu. Tänään torkuin matikantunnilla, olin hyvin laiskana ja näsäviisaana kieltenopettajalle, kirjoitin laskimeen: "Hiphop is a disaster, LONG LIVE ROCK 'N' ROLL!, pimputin pianoa toistaitoisesti musiikkiluokassa, sanoin kerrankin suorat sanat toiselle pimputtajalle, eräälle seiskalle, ja lopuksi vielä lumipesin luokkakaverini. Lisäksi vetosin valheellisesti ruokalan täteihin ja sain leipäpalan, sekä anastin koulusta perunapuristimen, kun köksänluokkaa siivottiin.

Vaikka elämä on välillä kamalaa, onneksi on kahvi, bändi, päähänpistot ja Valtsu, joka on kaikesta ihanasta ihanin<3!

Yeah! Olen pikkuisen kipeänä!

Yritän tehdä nyt pikapikaisen välkkäkirjoituksen tänne, saapa nähdä mitä kerkeän kirjoittaa.

Talvinen nuha on kyllä ikävä ilmiö. Siltä ei voi välttyä, mutta ei se kuitenkaan niin maatakaatava juttu ole, että sen ansioista saisi laiskotella päiväkausia kotona. Opettajat määräävät valtavasti läksyjä jo parin poissaolopäivän jälkeen ja on ihan pihalla kaikesta, mitä tapahtuu. Melkein kaikki saavat flunssan ja kavereita on poissa, ja kun on yhtäaikaa poissa heidän kanssa, edes läksyjä ei saa kysyttyä. Se on vähäinen ilo asiasta: ei tarvi raataa tehtävien kimpussa, koska voi väittää, ettei tiennyt.

Nenä vuotaa ja kurkkua kirveltää, silmät pyörivät kuin hedelmäpelissä ja huimaa. Eikä tämä tauti ole edes se kuuluisa ja pelätty nöfnöf-nuha alias H1N1. Tyhjästä valittaminen on ihanaa. Valitin ripariohjaajalle taudistani, ja siispä minun ei tarvitse kärsiä viikonloppua rippileirillä. Saan laiskotella ja tervehtyä koton, vältän siis Tolosessa pidettävän riparin "kauhut". Eli on se talvilentsu ihan kiva juttu.

Proud Mary

Olen edelleenkin sairaana ja tapan aikaa kirjoittelemalla eri foorumeille tyhmyyksiä. Koneella olo on luuserimaista ja huonoa ajankäyttöä, mutta eipä tässä muutakaan voi. Blogspotiinkin satuin harhautumaan, joten se on menoa sitten, ja kirjoitan päivän merkinnän tänne.
Lukeminen on aika lailla rakas tapa minulle, luen ihan koko ajan joko lehtiä, kirjoja tai vaikka sipsipussin tuoteselostetta. Jopa syödessä on oltava jotain luettavaa, tai sitten erittäin hyvää seuraa. Tätä tuskin haluatte edes kuulla, mutta saatan saunan jälkeen jäädä puolipukeisena lukemaan, jos vaikkapa Suosikki ajelehtii hyppysiini:-).

Kirjat, ah, kirjat! Minä olen ollut ja olen edelleen aikamoinen lukutoukka, ja parhaimmillani luen vuodessa noin sata kirjaa. Viime vuosina määrä on kyllä ollut pienempi, kun aikaa ei ole ja en jaksa lukea lapsellisia sarjakirjoja. Nyt avainsanana onkin laatu.
Intiaanikiinnostukseni ilmenee kovasti kirjamaussa, ja sen taisi oikeastaan aloittaakin eräs kirjakaksikko, puritaanisiirtolaisesta Marysta kertovat Noitalapsi ja Näkijä. Mary laivataan Amerikkaan, New Englandiin, jossa hän tutustuu intiaaninuorukaiseen, Närheen, ja yhteisönsä vihaamana lopulta pakenee metsään ja perustaa perheen Närhen kanssa. Sitten syttyy sota valkoisten ja intiaanien välillä, ja lukija saa valuttaa kyyneliä, kun hahmoja kuolee. Kirjoittaja ei kumarra mustavalkoisesti jompaa kumpaa osapuolta, vaan kummallakin on omat inhimilliset piirteensä ja heikkoutensa. Intiaaneja ei säälitä tavanomaiseen tapaan marttyyreina ja pyhimyksinä, eikä toisaalta yleistetä raivostuttavasti raakalaisiksi, vaan kuvataan ajat ja tapahtumat niin kuin ne olivat. Ylpeä ja viisas Mary on kiehtova hahmo, ja hänen muutoksensa valkoisesta intiaaniksi ja valkoiseksi intiaaniksi on kirjojen mielenkiintoisinta pohdintaa.
Toinen upea Amerikan alkuperäiskansoista kertova kirjasarja (tai 2 kirjasarjaa) on Sue Harrisonin kertomus aleuttien ja athnojen elämästä Alaskassa kauan, kauan sitten. Kirjat paranevat vuosi vuodelta: ensimmäinen kirja on jokseenkin ennalta-arvattava, mutta viimeinen eräs parhaita, mitä olen lukenut. Kirjojen keskeisiä teemoja ovat selviäminen vaikeissa luonnon-, perhe- ja yhteisöoloissa. Väkivaltaa kuvataan kaunistelematta, ja murhia ja raiskauksia tapahtuu. Lopulta etenkin naisten motiivit selviävät ja kukaan ei ole läpeensä mätä, ainakaan ole ollut.

Enempi myöhemmin.

The Anti-Scientist

Sumfaraa vain kaikille!

Kaikki mihin Elle kajoaa, hajoaa. Tällä kertaa tämän onnettoman ominaisuuden viattomana uhrina oli a) vanha kännykänromuni ja ikävä kyllä myös b)elokuussa saamani uusi mp3! Tapaus kännykkä on oireillut jo pitkään, uusinpia vikoja ovat jatkuva "puhelu tullut" tila ja se, että rakkine ei onnistu lähettämään viestejä. Värinähälytys ei toimi, muuta kuin jos laite on kokonaan äänellisellä, mutta silloin äänet eivät pelaa. Onneksi puhelimen ongelmat voi laittaa kännykkärievun vanhuuden piikkiin, onhan se palvellut minua jo reilut kaksi vuotta. En silti aio hankkia vielä uutta, koska se on niin epäekologista.

Pahempi tapaus on uusi mp3, joka alkoi temppuilla eilen, kun kuuntelin ilmeisesti liian monta kertaa peräkkäin Led Zeppelinin ihanan kappaleen "Stairway to heavenin". Pikku ystäväni mp ei sitä kestänyt, ja sekosi. Kaikkien kappaleiden toistot nollautuivat, ja biisien järjestys on kaikkea muuta kuin looginen. Aakkostus on mennyttä. Lisäksi en voi poistaa kappaleita ilman tietokonetta, siksipä Jaakko Tepon "Ruikonperän rocktähti" vainoaa minua sitkeästi, vaikka olen koettanut hävittää sen jo ainakin yhdeksän kertaa.

Nämä elektroniikkaongelmat ovat kuitenkin small potatoes ison ikäväni rinnalla! Ei kestä, ei jaksa, tahtoo Valtsun syliin ja äkkiä! Onneksi tammikuussa kärsivällisyyden koettelu loppuu ja hän tulee viimein tänne, ainahan minä jotenkin ne 45 päivää pätkyttelen.

Muotitietoinen

Hei!

Minulla ei ole taaskaan mitään varsinaista asiaa, mutta onneksi täällä ei ole minkäänlaista välppää jutuille, joten saan taas lätistä turhia. Mutta alkukappaleet ovat teennäistä ja turhaa, kai olette oppineet äidinkielentunneilta edes sen, joten no more shit ja asiaan!
Olen onnistunut kaiketi lataamaan tänne valokuvan, tuon sinisen ämmän tuossa yläpuolella. Voin ylpeästi kertoa, että olen ihan omin pikku kätösin sen maalannut ja valokuvankin näpännyt! Eikös olekin oikein jo hieno? No, minulla on sille parempikin käyttötarkoitus kuin vain pörhistellä sillä, se nimittäin toimii otsikkona minun pohdinnoilleni tänään.

Eikö olekin kamalaa, kun meidän tyttöjen pitää olla aina kauniita, pintaliitäviä ja viehättäviä? Meidän pitää hymyillä suloisesti, että valkoiset helmihampaat vilkkuvat, ja huulten täytyy olla tuoksuvalla huulirasvalla pehmeiksi voidellut. Silmien on oltava hyväntuuliset ja kirkkaat, eikä tule kuuloonkaan, että niissä olisi rähmää! Ja totta kai tytöllä pitää olla viimeisen päälle hieno meikki, kolme kilometriä pitkät mustat ripset ja uusimman muodin vaatteet. Hoikka täytyy olla, totta kai, ja kuppikoko silti D. Tukka on oltava leikattu ja värjätty samaan tyyliin kuin r 'n' b -tähdillä.
Tyttöjen ei pidä kiroilla kuin vanhat ukot, eikä tykätä kalasta eikä varsinkaan olla hyviä koulussa. Hyviä harrastuksia tällaiselle "unelmatytölle" ovat puolestaan flirttailu, tupakointi, dokaaminen ja shoppailu. Sopivaa musiikkia on amispop, listahitit ja suomi-rap.

Entä jos onkin lyhyt, aavistuksen pyöreä ja hampaat ovat vinot? Entä jos vaatteina ei ole aivan perunasäkit, mutta melkein: kirppareilta haalitut hippikuteet? Mitä kauheuksia tapahtuu, jos tukka on luonnonvärissä, pitkä ja pörröinen, huulirasvan virkaa tekee Vitalis, ja suusta livahtaa joskus ikimuodikkaan "v*tun" sijasta "peijooni"? Onko synnin alhossa, jos musiikkimakuun kuuluu CCR, Queen ja The Doors? Entäpä jos ei koskaan käy juomingeilla?

No, ei jälkimmäiseen elämäntapaan kuole, testattu on. Ja unelmatytön prototyyppi kokonaisuudessaan on unelmaprototyyppi vain, jos tahtoo olla kaalikeittoaivoinen kana.

Hei tytöt, ollaan rauhassa kuvan edustamia jalat maassa -ihmisiä! Ei ajoittaisesta kanailusta ole haittaa, mutta omana itsenään oleminen ei ole pahasta koskaan.

Strange girls write weird openings

Aloitanpas tyhjien tynnyreiden kolistamisen heti ensi alkuun niinkin tylsästi, että valitan netinkäyttötaidottomuuttani. Alun perin minun piti vain tehdä tunnukset tänne kommaillakseni muiden nettipäiväkirjoja, mutta eihän se tältä tunarilta onnistunut. Koko ihmiskunta joutuu kärsimään rangaistuksen siitä, etten osannut, eli pa**anjauhantani on täällä kaikkien luettavissa.
Blogiin tulee varmaan ilmestymään kaiken maailman ulinaa ja urputusta, mutta myös nimensä mukaisesti #kröhöm# korkeatasoista taidetta ja kertomuksia reissuista lähelle ja kauas valokuvilla höystettyinä. Kuvia saatte vasta, kun saan tämän turkasen systeemin selville ja siihen saattaa mennä aikaa...
Jos Bloggeriin on suinkin mahdollista vaihtaa kieltä, saatan bloggailla myös saameksi, ja silloin ainakin yksi V. A. on pahassa pulassa, kun se poloinen ei ymmärrä vaikka haluaisikin. Tulen myös hehkuttamaan kaikkia kivoja ja hienoja asioita täällä, ettei lukeminen käy liian raskaaksi. Voisin aloittaa jo tänään kertomalla, miten upeaa on luistella luonnonjäillä! Kävin tänään kiitämässä tuulisella Inarijärven jäällä liian isoilla luistimilla. Oli jumalaton tuuli niin että ei tarvinnut edes eväänsä väräyttää, kun tuuli vei mennessään, ja satoi terävänokkaisia noita-akkoja muistuttavaa jäälumistihkua. Onneksi kamera ei kuitenkaan hyytynyt täysin, ja sain napsittua sangen taiteellisia näkökulmia marraskuisesta iltapäivästä Inarilla. Ehkäpä tulette joskus näkemään niitä kuvia... (älkää kuvitelkokaan, että laittaisin niitä nyt, yösyrjällä, nettiin!)
Ketutussaldonkin voisi avata, tällä kertaa aika isolla aiheella. On niin ikävä omaa kultaa, joka on tullut jo mainittua täällä kertaalleen! Kys. om. "roikale" asuu ihan liian kaukana...pikkuisella Ellellä on ikävä-ä-ä! Hän on niin söpö ja kultainen ja komea ja ihana ja fiksu, vaikka onhan meilläkin kränää toisinaan. (No, sillä oletuksella että aihe ei kiinnosta enää enempää, lopetan nyt siitä puhumisen, vaikka tietysti voisin jatkaa melkein loputtomasti.)

Sitten vielä lopuksi yksi juttu, ennen kuin lykkään tämän tekstinriekaleen kylmän maailman murjottavaksi: Kuunnelkaa The Doorsilta L.A. Woman, se on hullu biisi ja siksi juuri älyttömän kova:-)!